Istuin hernekeittolautasen edessä ja haudoin synkkiä ajatuksia. Keitto ei maistunut, joten siirryin suoraan lettuihin. Lääkäri oli kieltänyt letut, koska ne olivat muka viimeinen asia, jota diabetekseni kaipasi. Kirosin lääkärin alimpaan helvettiin ja otin viisi lettua lisää.
Lettujen syönnin jälkeen minut valtasi tuttu tyhjyyden tunne. Joutuisin odottamaan viikon, kunnes saisin seuraavan kerran hernekeittoa ja lettuja. Sikäli kun enää saisin Hernandezin kuppilasta enää koskaan mitään.
Ajelin partioautolla Suvantosiltaa edestakaisin ja hankin vaihtorahaa sakottelemalla pyöräilijöitä. Hernandezin sanat pyörivät mielessäni. "Jos et hoida niitä blogisteja hiljaiseksi, niin sinulla ei ole enää mitään asiaa tänne!"
Pielisjoki, tuo loputon saastan viemäri, virtasi mustana kuin mieleni. Vein partioauton asemalle ja kävelin City-Marketin ohi miettien seuraavaa siirtoani. Minulla ei ollut paljoakaan menetettävää. Olin 53 vuotta vanha rikoskomisario, jolla oli mahahaava ja diabetes. Lääkitsin niitä halvalla viskillä ja Hernandezin letuilla. Juuri muuta ei minulla ollutkaan, ex-vaimoa ja lapsia olin nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten ja oli vain ajan kysymys, milloin laillisuusvalvonta pääsisi sivubisnesteni jäljille.
Kävin Takataskussa nauttimassa annoksen Kolmea Leijonaa ja tein päätöksen. "Kaikki tai ei mitään", ajattelin, kun nousin vanhaan Corollaani ja suuntasin sen nokan kohti Kuopiontietä. Pienen ajomatkan jälkeen saavuin vanhalle varuskunta-alueelle, jonne oli noussut omakotitaloja, kuten sieniä metsään sateen jälkeen. Tai tässä tapauksessa valkoisia kärpässieniä, ajattelin inhoten talojen ikkunoista loistavaa näennäistä porvarillista idylliä.
Saavuin perille, ja soitin ovikelloa. Mies avasi oven ja kysyi hymyillen asiaani. "Oletkos sinä se hernekeitosta kirjoittava toimittaja?"
"Olenhan minä", mies vastasi, mutta ei ennättänyt pidemmälle, ennenkuin Glockini lauloi kolmesti ja mies kaatui kuolleena maahan.
jatkuu...
