Neutraalia hernekeittoa

Kelvollista, mutta ei rakastettavaa hernekeittoa.

Muistan lapsuuteni suosikkibändi Kissin lauseen, että meitä täytyy joko rakastaa tai vihata. Lapsena ollessani taisinkin rakastaa Kissiä, mutta nykyistä suhdettani bändiin ei voi enää kutsua rakkaudeksi. Nykyään, kun ajattelen Kissiä tunteeni vaihetelevat hyväntahtoisesta naureskelusta pienehköön nostalgiaan. Vaikka en rakasta enää yhtyettä, en myöskään vihaa sitä.

Kun vartuin, niin en ole koskaan oikein välittänyt asenteesta, jonka mukaan jotain asiaa täytyy joko rakastaa tai vihata, vaikka tällaista dualismia koko ajan viljellään, viimeisenä esimerkkinä Ylen urheiluselostaja Kaj Kunnas. Se tuntuu jotenkin liian yksinkertaiselta asenteelta elämän monimuotoisuuden edessä.

Hernekeiton suhteen kohtaan jatkuvasti keittoja, joita ei voi rakastaa, mutta ei ole syytä vihatakaan. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Aura-henkilöstöravintolan hernekeitto ja pannari ovat mainioita esimerkkejä moisesta. Amican tekemä keitto ei ole vetistä ja siinä on mukavasti lihaa, mutta maultaan se ei millään tavoin säväytä. Jälkiruokana tarjottu pannukakku on samanlainen: se ehkä hieman jäähtynyt, eikä mehevä, mutta täyttää kyllä jälkiruoan tehtävän. Kaiken kaikkiaan ateria, jota ei voi rakastaa, kuten Pamilon hernekeittoa, mutta jota ei ole syytä vihatakaan, kuten esimerkiksi Vallilan Factoryn vihreää lientä, jota jostain syystä väitetään hernekeitoksi.

Ilja

Hernekeitoton torstai – uusi aika?

Tiedepuiston ruokalistan karua kertomaa.

Mitä tehdä jos omassa työpaikka- tai opiskelijaruokalassa ei tarjota hernekeittoa torstaina? Tämä on ollut valitettava tilanne jo kahtena torstaina peräkkäin Joensuun Tiedepuistolla. Kasvissosekeitto on kelpo ruokaa, mutta onko sen paikka torstain keittolautasella? En minäkään jääräpäisesti joka viikko hernekeittoa syö, mutta olisiko siihen tarjottava mahdollisuus?

Ruokailutavat muuttuvat siinä missä muutkin perinteet. Yhteiskuntamme lepää sanattomien sopimusten, perinteiden ja tapojen varassa. Kun vakiintuneita tapoja aletaan muuttaa, se herättää närästystä mielipidepalstoilla tai ainakin omassa mielessä. Mutta mitkä ovat niitä muutoksia joita kannattaa vastustaa ja mitä ajaa eteenpäin? Miten opimme tuntemaan omaa ruokailukultturiamme, jos siitä ei meille anneta valistusta? Hernekeittoa ei ehkä enää syödä kymmenen vuoden päästä, mutta meidän tehtävämme on tehdä ja nauttia ruokaa nyt mahdollisimman hyvin.

Nyt torstailounaan jälkeen vatsaani hellii Tiedepuiston pasta, katsotaan miten elimistöni reagoi taukoon hernekeitosta. Mutta jos haluatte varmasti hernekeittoa torstaina, Joensuun Tiedepuistoon ei kannata luottaa.

Antti

Parlamentaarista soppaa

Työasioiden yhteydessä minulle tarjoutui mahdollisuus kokeilla kuuluisaa Eduskunnan hernekeittoa. Eduskuntatalon sijaan ruokailin Eduskunnan lisärakennuksessa, Pikkuparlamentissa. Pikkuparlamentti valmistui vuonna 2004 Eduskuntatalon viereiselle tontille. Tunnustan tietämättömyyteni siitä, onko siellä tarjoiltava hernekeitto samaa, jota päätalossakin tarjoillaan. Päätalon hernekeittohan on useiden poliitikkojen suosiossa, ainakin monet kansanedustajat ovat näin väittäneet Yle Puheen poliitikkohaastattelusarjassa. Voivat tietysti vain kosiskella kansaa.

Kuva: Wikipedia, Samuli Lintula, cc-by-2.5

Itse satuin paikalle tammikuussa, jolloin Eduskunta oli vielä istuntotauolla, joten en päässyt todistamaan vastaavatko kansanedustajien puheet tekoja. Ateriani aikana näin ainoastaan kolme kansanedustajaa. Heistä SDP:n naispuolinen kansanedustaja ei syönyt lainkaan.

Paikalla oli myös kaksi tunnettua perussuomalaisten miespuolista edustajaa. Perussuomalaisethan ovat tunnettuja mm. hernekeittomyönteisyydestään (ks. esim. täältä), mutta onko kyseessä kuitenkin vain myytti? Tällä vierailulla totuus ei selvinnyt. Toinen edustaja söi vain salaattia – ehkä hän on kasvissyöjä . Toinen sen sijaan hotkaisi hernekeittolautasen sisuksiinsa alta aikayksikön. Näin ollen Perussuomalaiset eivät ainakaan noudata puoluekuria hernekeiton suhteen.

Entäpä sitten itse keitto? Se oli aivan laadukasta, vaikkei ylläkään Pamilon rokan tasolle. Tarjottava pannarijälkiruokakin oli hyvää. Voin kuitenkin suositella eduskuntavierailujen ajoittamista torstaille aivan hyvällä omallatunnolla.

Ilja

Maailman paras hernekeitto on löytynyt - vai onko?

Hernekeitto. Kuinka yhteen ruokaan voikaan liittyä niin paljon tunteita ja intohimoa!

Maukkaan, täyteläisen, hyvistä raaka-aineista hiljalleen valmistetun keiton nauttiminen on kuin pieni pako tästä todellisuudesta, vaipuminen johonkin kauniiseen ja seesteiseen olotilaan. Sellaiseen tilaan, missä ihmisen mieli rauhoittuu ja sisimmässä alkavat velloa lämpö sekä ilma.

Harva ruoka jakaa mielipiteitä niin vahvasti kuin tämä keittoruokien kuningas. Hernekeitto (ransk. soupe d'ärde) ja sen lisukkeet ovat aiheuttaneet monia kiistoja läpi ihmiskunnan historian. Yksi vakavimmista selkkauksista oli, kun harhaoppisimmat ruoanlaittajat käyttivät keitossa kunnon lihan sijasta kinkkusuikaleita. Törkeä temppu sai osakseen valtavaa paheksuntaa ja petolliset kokit joutuivat lopettamaan kinkkusuikaleleikkinsä välittömästi.

Sipulia taas on tippa linssissä moitittu "barbaarien mausteeksi", mutta nykyajan sivistyneessä yhteiskunnassa sen on laajalti tunnustettu olevan mitä parhain hernekeiton lisuke. Sinappi on vakiintunut keiton mainioksi perusmausteeksi, eikä sinapin ja hernekeiton liittoa olekaan kyseenalaistettu aikoihin. Keittonautinnon kruunaa tietysti perinteinen pannukakku- tai lettujälkiruoka.

Tämän blogin pitäjät (Ilja, Antti ja Heikki) uskovat löytäneensä maailman parhaan hernekeittopaikan. Valtakunnalliseenkin julkisuuteen ponnahtanut Lounaskahvila Pamilo tarjoaa hernekeittoa jokaisena torstaina. Pamilo on keidas, jossa olemme syöneet hernekeittoa toistakymmentä vuotta, emmekä ole pettyneet ruoan laatuun kertaakaan.

Olemme kuitenkin avarakatseisia kulinaristeja. On olemassa teoreettinen mahdollisuus, että jossain on vielä parempi hernekeittoateria. Jos tällainen paikka on, se on löydettävä!

Pamilon pöydästä kohti uusiakin hernekeittoja ponnistaen,

Heikki