Neutraalia hernekeittoa

Kelvollista, mutta ei rakastettavaa hernekeittoa.

Muistan lapsuuteni suosikkibändi Kissin lauseen, että meitä täytyy joko rakastaa tai vihata. Lapsena ollessani taisinkin rakastaa Kissiä, mutta nykyistä suhdettani bändiin ei voi enää kutsua rakkaudeksi. Nykyään, kun ajattelen Kissiä tunteeni vaihetelevat hyväntahtoisesta naureskelusta pienehköön nostalgiaan. Vaikka en rakasta enää yhtyettä, en myöskään vihaa sitä.

Kun vartuin, niin en ole koskaan oikein välittänyt asenteesta, jonka mukaan jotain asiaa täytyy joko rakastaa tai vihata, vaikka tällaista dualismia koko ajan viljellään, viimeisenä esimerkkinä Ylen urheiluselostaja Kaj Kunnas. Se tuntuu jotenkin liian yksinkertaiselta asenteelta elämän monimuotoisuuden edessä.

Hernekeiton suhteen kohtaan jatkuvasti keittoja, joita ei voi rakastaa, mutta ei ole syytä vihatakaan. Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen Aura-henkilöstöravintolan hernekeitto ja pannari ovat mainioita esimerkkejä moisesta. Amican tekemä keitto ei ole vetistä ja siinä on mukavasti lihaa, mutta maultaan se ei millään tavoin säväytä. Jälkiruokana tarjottu pannukakku on samanlainen: se ehkä hieman jäähtynyt, eikä mehevä, mutta täyttää kyllä jälkiruoan tehtävän. Kaiken kaikkiaan ateria, jota ei voi rakastaa, kuten Pamilon hernekeittoa, mutta jota ei ole syytä vihatakaan, kuten esimerkiksi Vallilan Factoryn vihreää lientä, jota jostain syystä väitetään hernekeitoksi.

Ilja